Nousin lattialta pää jomottaen, ajantaju oli vähän hukassa. Vilkaisin toiselle sivulleni ja näin jääkaapin sekä keittiötasot, ja toisella puolella näkyi olevan lasinen pöytä. Mietein hetken että mitäs, eihän tämä ole kotini. Samalla John juoksi keittiöön.
"Maria! Olin jo huolestua kun sä et herännyt. Mä olin hakemassa puhelinta että voisin soittaa ambulanssin, mutta et nyt tarvitsekaan sellaista, vai mitä?" John huokaisi katsoessaan minua, istuin edelleen lattialla hölmistyneenä.
"Öhm. Missä olen?" kysyin ja John näytti järkyttyneeltä.
"Älä pelleile jooko. Kotona", hän vastasi ja hieroin silmiäni.
"Niinkö? Aa, nyt muistankin", sanoin helpottuneena että päähäni pilkahti muisto siitä että olin juuri muuttanut uuteen kotiin.
"Tälli päähän oli vain aika kova. Taju meni", jatkoin sitten ja kömmein ylös.



John halasi minua lämpimasti ja silitti hiuksiani.
"Kaikki hyvin. Mutta tuo migreenikö sen aiheutti? Pitäisikö sun käydä lääkärissä nyt?" John katsoi minua huolehtivaisella ilmeellään.
"Ei, en usko että se, en tosin ole varma... Olen epäillyt yhtä asiaa jonkin aikaa. Mutta voisin kyllä käydä lääkärissä", sanoin ja John katsoi minua ihmeissään.
"Mitä asiaa?" hän tiedusteli.
"Ajattelin, että josko olisin taas raskaana.. Olisi ihan hienoa saada taas lapsia... Missä tytöt muuten ovat?" kysyin sitten ja vilkuilin ympärilleni, en nähnyt missään konttaavia vauhtipalleroita.
"Regina istuu olohuoneessa leikkimässä kanillaan ja Heather on makkarissa leluautonsa kanssa", John sanoi, mutta jatkoi sitten taas vakavoituen;
"Raskaanako? Eikö kaksosista ole tarpeeksi puuhaa? Kyllä hoidan heitä mielelläni, mutta en ole varma mitä me oikein voisimme tässä tilanteessa nyt tehdä", hän mutisi ja minä hymyilin hänelle vienosti.
"Menen lääkäriin ja katsotaan siellä onko pulla uunissa vai ei"



Istuin pitkään odotushuoneessa, kunnes lopulta hoitaja johdatti minut huoneeseen jossa istui hymyilevä naislääkäri. Hän napsautti tietokonettaan pari kertaa ja kääntyi katsomaan minua.
"Maria Maple, otaksuisin. Minä olen lääkäri Skye Dang", hän sanoi miellyttävällä äänellä ja kätteli minua. Samassa katossa roikkuva lamppu sammui ja nainen huokaisi.
"Tuo lamppu on kiusannut minua jo viikkoja. Välillä se syttyy, välillä se sammuu, vaikka sen pitäisi olla ihan uusi. Ärsyttävää. Mutta nyt sinun asiaasi. Kerrotko itse, vaikka olenkin saanut jo joitakin tietoja", lääkäri sanoi viitaten minut istumaan potilasvuoteelle.
"Olen epäillyt että olisin raskaana. Lisäksi olen saanut runsaasti päänsärkykohtauksia ja luulen että se on migreeniä", sanoin ja lääkäri kirjoitti jotain tietokoneelleen.
"Onko suvussasi ollut ennen migreeniä?", hän kysyi ja nyökkäsin. Lääkäri veti yhden pöytänsä laatikoista auki ja otti sieltä esille raskaustestin.
"Tässä olisi, tekisitkö sen nopsaan tuolla vessassa? Tulos tulee melkein heti", nainen hymyili ja ojensi minulle pahvipakkauksen.
Menin vessaan ja jonkin ajan kuluttua tulin sieltä testin kanssa.
"Negatiivinen, et ole raskaana. Mutta nämä testit eivät ole aina oikeassa, varsinkaan jos raskaus on alussa, joten voimme tehdä myös verikokeen myöhemmin", lääkäri totesi nähtyään testiläpyskän. Osasinhan itsekin sen tulkita, olinhan aikaisemminkin tehnyt sen itse.
"Mutta palataampa migreeniisi. Voimme tehdä muutamia kokeita todetaksemme migreenin tason ja siihen sopivat lääkkeet, mutta valitettavasti tänään potilasaikamme sinne ovat täynnä. Haluaisitko jäädä osastolle odottamaan huomista, pääsisit kokeisiin puoli seitsämän aikoihin?", lääkäri selitti ja nyökkäsin.
"Hyvä on, mene aulan tiskille kertomaan mitä sanoin, niin voit majoittua yhteen vuodehuoneistamme. Soitanko miehellenne?", lääkäri tarjoitui ystävällisesti soittamaan Johnille, mutta minä pudistin päätäni.
"Soitan itse, kiitos", sanoin ja lähdin huoneesta.

Soitin aulasta Johnille, joka oli järkyttynyt kun kerroin jääväni osastolle. En halunnut mennä kotiin, koska jännitin liikaa. Ei siinä ollut mitään pahaa että tehtiin migreenitutkimuksia, koska tulokset eivät olisi mitenkään erityiset, tai en saisi tietää mitään sellaista mitä jo en tiennyt. John oli vastahakoinen jättämään minua sairaalaan, mutta vakuutin että tämä oli omaksi parhaakseni, tytöt eivät välttämättä pitäisi melkein hysteerisestä äidistä hoitamassa heitä.
Menin sairaalahuoneeseeni, puin ällöttävän sairaalakaavun ylleni ja istuuduin sängylle. Juuri kun olin saanut istuuduttua siihen, sairaanhoitaja lykkäsi pientä vaunua luokseni ja pysäköi sen sänkyni viereen.
"Nuoriherra Maple lähetti nämä", sairaanhoitaja sanoi ja osoitti pöydällä olevia kukkasia. Nyökkäsin ja kiitin sairaanhoitajaa niiden tuomisesta. Hän lähti onneksi pois ilman kehoittamista, sillä halusin olla yksin ja keskittyä rauhallisuuteen. Minkäs sille voin että sairaalatilat saavat minut aina hieman järkyttyneeksi äitini sairaalareissujen ja erityisesti niiden traagisen lopun takia.

Olin jo sujahtamassa lakanoiden väliin kun ovi kolahti ja John tuli.
"Miten pääsit sisään vielä?" kysyin hämmästyneenä mutta John virnuili.
"Minulla on keinoni.. Miten voit?" hän kysyi ja istuutui tuolille joka oli vuoteeni vierellä.
"Ihan hyvin, ei tässä mitään. Päätäni ei ole edes särkenyt", totesin hymyillen ja John nousi seisomaan ja laski kätensä vatsalleni.
"Miten vauva voi?" hän kysyi lempeästi silitellen vatsaani. Nappasin hänen kättään ranteesta kiinni ja nostin ylös vatsalta.
"Mitään vauvaa ei ole", tiuskaisin ja John katsoi minua järkyttyneenä.
"Luulin että jäit tänne siksi, koska vauvaa on tarkkailtava ultraäänestä heti aamusti", hän sanoi istuutuen takaisin.
"Ei, vaan joudun tutkimuksiin migreenistäni", sanoin hieman ärtyneenä. Se, etten odottanutkaan lasta sattui minuun. En ollut sitä erityisesti tahtonut, mutta jos olisin tullut raskaaksi, olisin ollut hyvin iloinen.
John lähti pian luotani toivotettuaan hyvät yöt.

Seuraavana aamuna aikaisin lähdin tutkimuksiin. Minut laitettiin kaikenlaisiin härveleihin, kunnes viimein lääkäri pyysi minut huoneeseensa.
"Diagnoosin saamme jo tänään, tunnin kuluessa. Annan sinulle sitten tarvittavat lääkkeet", sama naislääkärini sanoi. Kiitin ja poistuin huoneeseeni odottamaan.
Ei kulunut kuin reilu tunti, kun minut kutsuttiin takaisin lääkäri Dangin huoneeseen.
"Minulla on huonompia uutisia kun uskoimmekaan", lääkäri sanoi huolestunut ilme kasvoillaan. Olin järkyttynyt ja pyysin naista jatkamaan.
"Teillä on havaittu kasvain aivoissa. Onneksi se on mitä todennäköisemmin pieni ja hyvänlaatuinen eikä tule johtamaan kuolemaan. Joudumme silti tutkimaan teidät tällä viikolla uudestaan, ja pyydämmekin tietä jäämään osastolle kaikkien oireiden seuraamiseksi", hän sanoi ja naamani valahti kalpeaksi. Kasvain! Minulla!
Olin kuitenkin huojentunut lääkärin sanoista siinä mielessä, että kasvain olisi hyvänlaatuinen ja pieni, enkä siis olisi kuolemassa.
"No.. En tiedä mitä voisin sanoa tähän. Voitteko määrätä vielä mitään lääkettä?" kysyin vähän konemaisesti, sillä mielessäni pyöri tuhansia ajatuksia.
"Ei, tähän ei määrätä lääkkeitä, vaan aloitatte sädehoidon jo tällä viikolla mikäli haluatte", Skye Dang sanoi ja puraisin huultani. Pelkäsin muutenkin sairaalaa tarpeeksi, en halunnut aloittaa hoitoja! Hoitojen aloittaminen kuitenkin auttaisi minua pärjäämään hyvin, joten suostuin, kiitin lääkäriä ja poistuin huoneeseeni.

John saapui sairaalaan ja vaati tuoda tytöt mukanaan. Regina ja Heather olivat vasta niin pieniä ettei heitä olisi saanut tuoda, mutta John vaati sitä ehdottoamasti ja sai lopulta luvan.
"Ihanaa että toit tytöt!" hymyilin leveästi kun katsoin lattialla istuvia tyttäriäni.
"Heidän ei ehkä pitäisi istua lattialla.. Siellä voi olla vaikka mitä", totesin ja John nosti samalla heidät molemmat syliinsä, kelta-asuisen Heatherin ja liila-asuisen Reginan.
"Kuule.. Minulla on kerrottavaa tuloksista", sanoin hiljaisella äänellä ja John katsoi minuun vakavoituen.
"Minulla todettiin hyvälaatuinen aivokasvain, joka vaatii sädehoitoa", jatkoin huomaamattani, että kyynel valui pitkin poskeani.
"Eikä! Se ei voi olla totta!" John huusi niin, että tytöt säikähtivät.
"Kyllä se on, valitettavasti. Älä kulta rakas riehu, tytöt eivät pidä siitä. Joudun olemaan täällä vielä pari päivää, mutta pääsen varmasti kotiin jonkin ajan kuluttua", huokaisin ja aloin samalla taas tuntea kipua päässäni.
"Mutta", John kuiskasi ja näytti siltä kun pillahtaisi itkuun aivan juuri.
"Älä välitä, tulen kuntoon sillä tähän ei kuole, ainakaan lääkärin mukaan. Päätä vähän särkee nyt, mutta huomenna voin varmasti aloittaa sädehoidon", sanoin ja John nyökkäsi surullisesti.
"Hyvää yötä, älä murehdi liikaa, teen sen puolestasi", John sanoi lähtien kohti ovea kaksosten kanssa.